Ehkä jo huomenna istun lentokoneessa. Kenties. Mutta nyt yritän ajatella.


Sokeria! Sokeriastia pöydällä, astia joka sisältää sokeria; pöydän pinnan päällä puulevyllä, kiinni siinä. Kuka sen siihen laittoi? Juuri kun yritän keskittyä on sokeriastia pöydällä. Yritän ajatella. Mutta tästä ei tule mitään. Häiriöitä on liikaa, vaikka olen kyllä tottunut niihin (minua vainotaan), tämä on todellakin kestämätöntä. Sattuma tämä ei ole. Vai väitättekö, että kaikki ajattelu ja sen tulokset ovat sattuma! Ette väitä. Niin, minä jos kuka tiedän että se tiedetään. Tilanne olisi hyvä jos ajattelustani ei tiedettäisi, kaikki puhuisivat korkeintaan sattumasta jos siitäkään, ja todellakin luulisivat niin, etten minä ajattele. Ei! Kaikki tietävät. Mitä seuraisi, jos saisin keskittyä ja ajatella. Suuri keksintö, suurempi kuin ydinpommi esimerkiksi. Tai ihme. Mitään ei ehkä koskaan tule tapahtumaan, en pääse alkuun. Vain vähän aiemmin piti mennä ulostamaan, enkä voinut ajatella. En - toisin kuin useimmat muut - pysty ajattelemaan samalla kun paskannan. Monille paskantaminen on ainoa edellytys ajattelulle, jopa siinä määrin että merkitykset sekoittuvat ja toiminnoista tulee yksi ja sama. Olisipa ruumiini toiminnoton tai olisin kokonaan ilman ruumista. Vain aivot. Ei aistejakaan. Mikään ei häiritsisi. En havaitsisi ajattelun estäväksi tarkoitettua toimintaa, eikä sitä todellisuudessa varmasti olisikaan. Kuka uskoisi pelkkien aivojen olevan vaaraksi, edes pystyvän ajattelemaan? Ei minua ehkä edes huomattaisi, riippuen siitä missä sattuisin olemaan. Pöydältä minut ehkä huomattaisiin kuten sokeriastia, mutta metsässä pidettäisiin mättäänä, varsinkin jos kasvaisin marjoja. Tietenkin, jos olisin tarpeeksi kauan ollut jossakin, minua pidettäisiin osana sitä, ilman sen kummempaa huomiota. Esimerkiksi portinpylvään koriste - sen ajattelun voimaa ei varmasti monikaan tule pelänneeksi.


Sokeriastian lakkaus on lohkeillut, astian reunojen yläosaa ohennettu, jotta kannen saa paikalleen. Nyt kansi ei ole paikallaan. Astiassa on lusikka, kansi vinossa puoliksi paikallaan. Puu josta astia on tehty on vaaleaa ja epätasaista. Kohoumat on koristeltu polttamalla. Käännän astiaa, niin että näen sen kyljestä tekstin kokonaan. Teksti on kaiverrettu vanhahtavalla tyylillä jota monet pitävät hienona, olisiko goottilainen. Kaiverrettu pienellä V:n muotoisella taltalla. Maalattu kultamaalilla, joka on lähes kokonaan irronnut. SYVÄRI 1943. Vanha puhelin tiskipöydällä rämähtää, lennättää ilmaan pölyä ja säikähdän, kaadan sokeriastian pöydälle ylösalaisin.


Sokeriastia siis ylösalaisin ja käteni sen pohjan päällä. Lusikka ympäri pöytää levinneiden sokerikiteiden peitossa. Otan käden pois: MADE IN TAIWAN. Olen itse koristellut astian. Tehnyt kaiverruksen. vanhentanut. En todellakaan pysty huijaamaan itseäni unohtamaan että se on väärennös, mutta teihin se meni täydestä. Ehkä jo huomenissa tulee vihainen kirje. Miksi en tehnyt astiaa alusta alkaen itse vaan väärensin valmiista aihiosta, kun siellä rintamalla tuntui sitä aikaa riittävän, minulla ainakin! Miksi en poistanut totuuden kertovaa tekstiä pohjasta! Ja miksi en yrittänyt vastata puhelimeen, miksi se soi vain kerran! Ja niin edelleen!


Edelleen niin ja, no, kuka nyt minulle soittaisi. Tiedän sen eikä minun tarvitse vastata, puhelimeen tai kysymyksiin. Tiedän ettei kukaan minulle soita. Ja myös sen tiedän, kuka äsken soitti. Ehkä se oli (mukamas) väärä numero. Elämässäni ei ole sattumaa. Nostan pöydältä kourallisen kiteitä suuhuni, nousen istumasta tuolilta seisomaan jaloille, joilla kävelen ulos.