Kolmas


I miss the comfort in being sad

I miss the comfort in being s - - -


Kaarlo vaiensi Kurt Cobainin käheän rääkymisen kelloradion painikkeesta ja ponnahti sängyn laidalle kuin linkkuveitsi, puki verryttelyhousut ja hihattoman aluspaidan. Laskeutuessaan lattialle aloittaakseen punnerruksilla hän näki, että sängyn toisella puolella Talvikki oli täsmälleen samassa vaiheessa. Kaarlon valtasi hetkeksi samanlainen silmiä kutittava ylpeyden tunne kuin edellisissä firman juhlissa, kun Talvikki oli tomuttanut muutamien muiden vieraiden käsityksiä sotienvälisen ajan suurvaltapolitiikasta.


Ennen venytyksiä he tervehtivät toisiaan hengästyneenä iloisesti sängyn alitse. Kaarlo kommentoi lattian pölyisyyttä ja saman mielipiteen esitti myös Talvikki. Vastedes lattiat imuroitaisiin joka päivä.


Heidän lopetettuaan Kaarlo meni päästämään koiran ulos, Talvikki laittamaan aamiaisen. Kultainen noutaja Alexander istui sille opetetulla paikalla apukeittiössä. Kaarlo osoitti takaovea, jolloin koira meni ulos ovessa olevasta liiketunnistimella toimivasta luukusta. Hän käänsi HERÄTYS-kytkintä seinällä olevassa hallintataulussa ja kulki takaisin läpi keittiön, jossa Talvikki jo ripeästi lämmitti valmiita aamiaisannoksia. Vaaleanpunaisella ja vaaleansinisellä maalattu ovi avautui. Siiri ja Santeri tulivat ulos huoneesta, missä sireeni vinkui ja oranssi valo vilkkui vielä hetken ennen automaattikatkaisua. Näyttävätpä unisilta, Kaarlo ajatteli hieman tyytymättömänä, lasten totellessa innottomasti hänen komentojaan: - Ryhti suoraksi! Kymmenen hyppyä ja venytys kohti kattoa! Kymmenen hyppyä ja kumarrus kohti lattiaa! Kymmenen hyppyä ...


Alexander palasi sisälle hyväksytysti kymmenessä minuutissa ja sai ruokaa kuppiinsa. Annoksia syödessään lapset kertasivat vanhemmille päivän järjestyksen ja sen tavoitteet. Illallisella käytäisiin keskustelu päivän saavutuksista sekä puhuttaisiin pidemmän aikavälin tavoitteista. Kun oli aika lopettaa aamiainen, veivät kaikki viisi astiansa pesukoneeseen.


Kaarlo puki tiukat mutta joustavat haalarit sekä kengät ja hanskat. Toisin kuin kahdella aiemmalla kerralla hän ei ottaisi pukua mukaan, koska voisi viettää loppupäivän siinä asussa missä matkan taittoi. Jos – tai siis kun, tietenkin – hän voittaisi, voisi yrityskonsultti Kaarlo Laiti kulkea loppupäivän vaikka alasti, niin tärkeästä voitosta oli kysymys. Hän kampasi vihellellen hiuksensa, virnisti riemuissaan peilikuvalleen ja väänsi tahallaan silmänsä kieroon, alkoi nauraa hieman konemaisesti hekottaen, mitä Talvikin pulppuileva kikatus tuotapikaa säesti.


Kaikki parhaat ominaisuudet yhdistävä, useasta eri autosta koottu hopeanharmaa kaupunkimaasturi kääntyi pihalla renkaat ulvahtaen keula lähtösuuntaan. Kadun toisella puolella asuvat eläkeläiskäävät kyttäsivät toinen alakerrasta ja toinen yläkerrasta kuten kaikkina muinakin aamuina – tai oikeastaan kaikkina vuorokaudenaikoina. Pari vuotta aiemmin kortteliosasto oli joutunut koventamaan otteitaan saadakseen ne edes maalaamaan taloksi nimittämänsä lautarotiskon samanväriseksi kuin tiilet oikeiden talojen seinissä. Vasta palavan ristin ilmestyttyä pihalle ne olivat ymmärtäneet oman parhaansa. Kaarlo avasi oikean etuoven sekä selkänojan yli kurkottaen vasemman takaoven valmiiksi, nostatti moottorin kierroksia, laittoi vaihteen päälle.


Taustapeilistä näkyi kun talon etuovi avautui, Talvikki sulki sen takanaan ja käskytti lapsia autolle. Katua pitkin vilahti ohi Laukkasen metallinhohtoinen tila-auto. Se kusipää oli huijannut jotenkin, ei tuollaista etumatkaa voinut muuten saada! Kaarlo painoi torvea ennemminkin vaistomaisesti, jotenkin reagoidakseen, kuin hoputtaakseen muita ja huomioi tahtomattaan jonkinlaisen säpsähdyksen lautarotiskon tarkkailijoissa. Talvikki heitti lapset takapenkille ja repi lopulta sinne itsensäkin hänen alaruumiinsa raahauduttua ensin muutamia metrejä asfaltilla Kaarlon kiihdyttäessä takaa-ajoon.


Heidän saapuessaan koululle nopeudella 127, Laukkanen näytti juuri pysähtyneen ja oli mitä ilmeisimmin ongelmissa kokoontaitettavan purkausliukumäen kanssa, jonka huono toimivuus oli tullut selväksi jo aiemmin. Auton kiitäessä pääoven kohdalla Talvikki avasi oikean takaoven ja tyrkkäsi ulos muovikuplan, jonka sisälle lapset olivat ehtineet ahtautua, samalla kun Kaarlo käänsi yhtäaikaa jarruttaen autoa rajusti vasemmalle. Kupla näytti pomppivan oikeaan suuntaan. Laukkaset tuijottivat, samalla sekä kauhuissaan että hämmästyneenä, aivan kuin olisivat pitäneet oman etumatkansa saavuttamista mahdottomana. Heille vastaavassa tilanteessa se olisikin sitä ollut. Kaarlo kiihdytti vauhtia, hän ja Talvikki vilkaisivat toisiaan, nyökkäsivät, varmoina, mutta antamatta kuitenkaan vielä valtaa ylettömälle voitonriemulle. Koululta oli vain lyhyt matka Talvikin studiolle. Kaarlo avasi kattoluukun, Talvikki irrotti turvavyön ja nousi seisomaan kyyryyn istuimelleen pää ulkona. Viimeisen käännöksen jälkeen Talvikki ponnisti itsensä katolle ja hyppäsi siitä täsmälleen oikealla hetkellä korkealle ilmaan, teki voltin ja sen jälkeen joustavan alastulon jalkakäytävälle rakennuksen sisäänkäynnin edustalle.


Kaarlo joutui pysähtymään suuren ruuhkaisen risteyksen pullonkaulaan, johon liikenne juuttui aina pienemmiltä kaduilta saavuttaessa, koska valtaväylän katkeamaton virta oli tärkein. Hän oli täysin rauhallinen eikä rauhaa järkyttänyt edes se, että Laukkanen oli jotenkin saavuttanut hänet ja pysähtyi puolen metrin päähän takapuskurista. Kaarlo tarkasteli taustapeiliä lähinnä huvittuneena kuin kangastusta, jonka tietää olevan harha. Laukkanen oli laittanut kaiken peliin: auton oikea kylki oli rutussa ja molemmat ovet puuttuivat. Kaksi edellistä hävinneellä ei ollut menetettävää. Kaarlo vaihtoi peruutusvaihteelle ja kaasutti. Kerran, toisen, kolmannen ulokkeet kolahtivat yhteen, kunnes teräksinen takapuskuri murskasi mistälie sekoitteesta valmistetun sekundan. Laukkasen valkoisilla kasvoilla valui hiki. Silmät näyttivät kahdelta pyörteeltä mustassa koskessa. Kaarlon siirtäessä autoa hieman eteenpäin valmiina uuteen kolhaisuun Laukkanen käänsi autonsa pois jonosta ja kiihdytti eteenpäin vastaantulevien kaistalla. Näytti hetken siltä, että eturenkaat savuten kiihdyttävä, suurta pölynimuria muistuttava auto pääsisi risteyksen yli – ja osittain niin kävikin. Ehtimättä lainkaan hidastaa leikkasi auton kahtia pitkin valtaväylää kulkenut rekka, mikä lennätti etuosan menosuuntaan, takaosan tulosuuntaan mustien kiihdytysjälkien suuntaisesti kuin pitkin raiteita.


Loppumatkan Kaarlo ajoi varmasti mutta ripeästi, sillä yhden tehtävän menestyksekäs suorittaminen ei oikeuta löysäilemään uusien odottaessa, siitä ei hyvä seuraisi. Muut samalta osastolta olivat parkkipaikalla vastassa. Heidän odottava jännityksensä muuttui riemuksi heidän nähdessään kuka voittaja oli. - Hei hei todistettu taas, Kaarlo on kuningas! he huusivat ja kantoivat voittajan firman toimitalon jokaisen sopen kiertäen omalle osastolle. Siellä, yhä huutaen, he sinkosivat Laukkasen kirjoituspöydän, tuolin ja tietokoneen sekä pienemmät tavarat ikkunasta ulos. Osasto hiljeni, kun Kaarlo nousi seisomaan omalle pöydälleen. Hän kohotti lasiaan, johon oli juuri kaadettu aukipoksautetusta shampanjapullosta, aikomuksenaan lausua muutama juhlava sana. Juuri sillä hetkellä huoneeseen astui firman toimitusjohtaja. Muut odottivat puhetta ihaileva katse ylös Kaarleen suunnattuna ja pettyivät, koska tämä vain nyökkäsi jonnekin heidän taakseen. Muut kääntyivät, huomasivat toimitusjohtajan. Kaarlo tuijotti pieni hymy huulillaan toimitusjohtajan pelokasta ilmettä, jossa oli paljon samaa kuin Laukkasen ilmeessä aiemmin aamulla. Muut samalta osastolta alkoivat siirtyä toimitusjohtajan ympärille. Heidän kurkuistaan kuului matalaa vaimeaa murinaa. He odottivat enää vain merkkiä johtajaltaan.