Kolmas

I miss the comfort in being sad

I miss the comfort in being s - - -

Kaarlo vaiensi Kurt Cobainin käheän rääkymisen kelloradion painikkeesta ja ponnahti sängyn laidalle kuin linkkuveitsi, puki verryttelyhousut ja hihattoman aluspaidan. Laskeutuessaan lattialle aloittaakseen punnerruksilla hän näki, että sängyn toisella puolella Talvikki oli täsmälleen samassa vaiheessa. Kaarlon valtasi hetkeksi samanlainen silmiä kutittava ylpeyden tunne kuin edellisissä firman juhlissa, kun Talvikki oli tomuttanut muutamien muiden vieraiden käsityksiä sotienvälisen ajan suurvaltapolitiikasta.

Ennen venytyksiä he tervehtivät toisiaan hengästyneenä iloisesti sängyn alitse. Kaarlo kommentoi lattian pölyisyyttä ja saman mielipiteen esitti myös Talvikki. Vastedes lattiat imuroitaisiin joka päivä.

Heidän lopetettuaan Kaarlo meni päästämään koiran ulos, Talvikki laittamaan aamiaisen. Kultainen noutaja Alexander istui sille opetetulla paikalla apukeittiössä. Kaarlo osoitti takaovea, jolloin koira meni ulos ovessa olevasta liiketunnistimella toimivasta luukusta. Hän käänsi HERÄTYS-kytkintä seinällä olevassa hallintataulussa ja kulki takaisin läpi keittiön, jossa Talvikki jo ripeästi lämmitti valmiita aamiaisannoksia. Vaaleanpunaisella ja vaaleansinisellä maalattu ovi avautui. Siiri ja Santeri tulivat ulos huoneesta, missä sireeni vinkui ja oranssi valo vilkkui vielä hetken ennen automaattikatkaisua. Näyttävätpä unisilta, Kaarlo ajatteli hieman tyytymättömänä, lasten totellessa innottomasti hänen komentojaan: - Ryhti suoraksi! Kymmenen hyppyä ja venytys kohti kattoa! Kymmenen hyppyä ja kumarrus kohti lattiaa! Kymmenen hyppyä ...

Alexander palasi sisälle hyväksytysti kymmenessä minuutissa ja sai ruokaa kuppiinsa. Annoksia syödessään lapset kertasivat vanhemmille päivän järjestyksen ja sen tavoitteet. Illallisella käytäisiin keskustelu päivän saavutuksista sekä puhuttaisiin pidemmän aikavälin tavoitteista. Kun oli aika lopettaa aamiainen, veivät kaikki viisi astiansa pesukoneeseen.

Kaarlo puki tiukat mutta joustavat haalarit sekä kengät ja hanskat. Toisin kuin kahdella aiemmalla kerralla hän ei ottaisi pukua mukaan, koska voisi viettää loppupäivän siinä asussa missä matkan taittoi. Jos – tai siis kun, tietenkin – hän voittaisi, voisi yrityskonsultti Kaarlo Laiti kulkea loppupäivän vaikka alasti, niin tärkeästä voitosta oli kysymys. Hän kampasi vihellellen hiuksensa, virnisti riemuissaan peilikuvalleen ja väänsi tahallaan silmänsä kieroon, alkoi nauraa hieman konemaisesti hekottaen, mitä Talvikin pulppuileva kikatus tuotapikaa säesti.

Kaikki parhaat ominaisuudet yhdistävä, useasta eri autosta koottu hopeanharmaa kaupunkimaasturi kääntyi pihalla renkaat ulvahtaen keula lähtösuuntaan. Kadun toisella puolella asuvat eläkeläiskäävät kyttäsivät toinen alakerrasta ja toinen yläkerrasta kuten kaikkina muinakin aamuina – tai oikeastaan kaikkina vuorokaudenaikoina. Pari vuotta aiemmin kortteliosasto oli joutunut koventamaan otteitaan saadakseen ne edes maalaamaan taloksi nimittämänsä lautarotiskon samanväriseksi kuin tiilet oikeiden talojen seinissä. Vasta palavan ristin ilmestyttyä pihalle ne olivat ymmärtäneet oman parhaansa. Kaarlo avasi oikean etuoven sekä selkänojan yli kurkottaen vasemman takaoven valmiiksi, nostatti moottorin kierroksia, laittoi vaihteen päälle.

Taustapeilistä näkyi kun talon etuovi avautui, Talvikki sulki sen takanaan ja käskytti lapsia autolle. Katua pitkin vilahti ohi Laukkasen metallinhohtoinen tila-auto. Se kusipää oli huijannut jotenkin, ei tuollaista etumatkaa voinut muuten saada! Kaarlo painoi torvea ennemminkin vaistomaisesti, jotenkin reagoidakseen, kuin hoputtaakseen muita ja huomioi tahtomattaan jonkinlaisen säpsähdyksen lautarotiskon tarkkailijoissa. Talvikki heitti lapset takapenkille ja repi lopulta sinne itsensäkin hänen alaruumiinsa raahauduttua ensin muutamia metrejä asfaltilla Kaarlon kiihdyttäessä takaa-ajoon.

Heidän saapuessaan koululle nopeudella 127, Laukkanen näytti juuri pysähtyneen ja oli mitä ilmeisimmin ongelmissa kokoontaitettavan purkausliukumäen kanssa, jonka huono toimivuus oli tullut selväksi jo aiemmin. Auton kiitäessä pääoven kohdalla Talvikki avasi oikean takaoven ja tyrkkäsi ulos muovikuplan, jonka sisälle lapset olivat ehtineet ahtautua, samalla kun Kaarlo käänsi yhtäaikaa jarruttaen autoa rajusti vasemmalle. Kupla näytti pomppivan oikeaan suuntaan. Laukkaset tuijottivat, samalla sekä kauhuissaan että hämmästyneenä, aivan kuin olisivat pitäneet oman etumatkansa saavuttamista mahdottomana. Heille vastaavassa tilanteessa se olisikin sitä ollut. Kaarlo kiihdytti vauhtia, hän ja Talvikki vilkaisivat toisiaan, nyökkäsivät, varmoina, mutta antamatta kuitenkaan vielä valtaa ylettömälle voitonriemulle. Koululta oli vain lyhyt matka Talvikin studiolle. Kaarlo avasi kattoluukun, Talvikki irrotti turvavyön ja nousi seisomaan kyyryyn istuimelleen pää ulkona. Viimeisen käännöksen jälkeen Talvikki ponnisti itsensä katolle ja hyppäsi siitä täsmälleen oikealla hetkellä korkealle ilmaan, teki voltin ja sen jälkeen joustavan alastulon jalkakäytävälle rakennuksen sisäänkäynnin edustalle.

Kaarlo joutui pysähtymään suuren ruuhkaisen risteyksen pullonkaulaan, johon liikenne juuttui aina pienemmiltä kaduilta saavuttaessa, koska valtaväylän katkeamaton virta oli tärkein. Hän oli täysin rauhallinen eikä rauhaa järkyttänyt edes se, että Laukkanen oli jotenkin saavuttanut hänet ja pysähtyi puolen metrin päähän takapuskurista. Kaarlo tarkasteli taustapeiliä lähinnä huvittuneena kuin kangastusta, jonka tietää olevan harha. Laukkanen oli laittanut kaiken peliin: auton oikea kylki oli rutussa ja molemmat ovet puuttuivat. Kaksi edellistä hävinneellä ei ollut menetettävää. Kaarlo vaihtoi peruutusvaihteelle ja kaasutti. Kerran, toisen, kolmannen ulokkeet kolahtivat yhteen, kunnes teräksinen takapuskuri murskasi mistälie sekoitteesta valmistetun sekundan. Laukkasen valkoisilla kasvoilla valui hiki. Silmät näyttivät kahdelta pyörteeltä mustassa koskessa. Kaarlon siirtäessä autoa hieman eteenpäin valmiina uuteen kolhaisuun Laukkanen käänsi autonsa pois jonosta ja kiihdytti eteenpäin vastaantulevien kaistalla. Näytti hetken siltä, että eturenkaat savuten kiihdyttävä, suurta pölynimuria muistuttava auto pääsisi risteyksen yli – ja osittain niin kävikin. Ehtimättä lainkaan hidastaa leikkasi auton kahtia pitkin valtaväylää kulkenut rekka, mikä lennätti etuosan menosuuntaan, takaosan tulosuuntaan mustien kiihdytysjälkien suuntaisesti kuin pitkin raiteita.

Loppumatkan Kaarlo ajoi varmasti mutta ripeästi, sillä yhden tehtävän menestyksekäs suorittaminen ei oikeuta löysäilemään uusien odottaessa, siitä ei hyvä seuraisi. Muut samalta osastolta olivat parkkipaikalla vastassa. Heidän odottava jännityksensä muuttui riemuksi heidän nähdessään kuka voittaja oli. - Hei hei todistettu taas, Kaarlo on kuningas! he huusivat ja kantoivat voittajan firman toimitalon jokaisen sopen kiertäen omalle osastolle. Siellä, yhä huutaen, he sinkosivat Laukkasen kirjoituspöydän, tuolin ja tietokoneen sekä pienemmät tavarat ikkunasta ulos. Osasto hiljeni, kun Kaarlo nousi seisomaan omalle pöydälleen. Hän kohotti lasiaan, johon oli juuri kaadettu aukipoksautetusta shampanjapullosta, aikomuksenaan lausua muutama juhlava sana. Juuri sillä hetkellä huoneeseen astui firman toimitusjohtaja. Muut odottivat puhetta ihaileva katse ylös Kaarleen suunnattuna ja pettyivät, koska tämä vain nyökkäsi jonnekin heidän taakseen. Muut kääntyivät, huomasivat toimitusjohtajan. Kaarlo tuijotti pieni hymy huulillaan toimitusjohtajan pelokasta ilmettä, jossa oli paljon samaa kuin Laukkasen ilmeessä aiemmin aamulla. Muut samalta osastolta alkoivat siirtyä toimitusjohtajan ympärille. Heidän kurkuistaan kuului matalaa vaimeaa murinaa. He odottivat enää vain merkkiä johtajaltaan.

Viime aikoina olen ajatellut paljon Väinö Linnan vuonna 1954 ilmestynyttä kirjaa Tuntematon sotilas sekä siitä tehtyjä elokuvia. Syynä on tietenkin Aku Louhimiehen ohjaama tulkinta ikonisesta klassikosta. Kuullessani aikeista tehdä tarinasta kolmas elokuva, hymähdin epäuskoisen huvittuneena, minkä jälkeen aloin mielessäni listata projektin turhanpäiväisyydestä kertovia seikkoja. Syynä reaktiooni ei ollut ohjaaja - jonka aiempia töitä en ole juurikaan nähnyt - tai keskustelua herättäneet näyttelijävalinnat, vaan se, että pidän kirjaa ylivertaisena ja Rauni Mollbergin ohjaamaa elokuvaa loistavana. Vähitellen olen alkanut suhtautua tarkasti seurattuun, yhden kuolonuhrin vaatineeseen suurtuotantoon myönteisemmin. Ehkä se kuten moni muukin tarina on ohjattava kerta toisensa jälkeen uudelleen. Uusimman version katsominen saa kuitenkin osaltani odottaa televisioesitystä, sillä olen lopettanut elokuvateattereissa käymisen.

Tutustuin Tuntemattomaan muistaakseni viidesluokkalaisena, jolloin Mollbergin elokuva näytettiin televisiossa ensimmäisen kerran. Raadollinen väkivalta ei järkyttänyt minua, vaan katsoin elokuvaa jännittävänä tarinana Korkeajännitysten ja sotaleikkien rinnalla. Pian elokuvan katsomisen jälkeen luin romaanin. Kaikkiaan olen lukenut sen viidesti, viimeksi 11 vuotta sitten. Kolmannellä ja neljännellä lukukerralla aloin ymmärtää, ettei kyseessä ollut "pelkkä sotakirja", tusinatarina, joissa ruuti palaa ja veri lentää, joiden suurkuluttaja vielä yläasteella olin. 11 vuotta sitten kiinnitin huomiota erityisesti pieniin yksityiskohtiin, kerronnan vivahteisiin, ajatuksiin kertovat paljon oleellista ihmisyydestä ja suhtautuvat ankaralla ivallisuudella sodan mielettömyyteen. Erityisesti mieleeni on jäänyt lause: "Jälleen aika sai tapahtuman täytteekseen", jonka välillä ajattelen kertovan kaiken oleellisen - kaikesta. (Nyt tosin epäilen oliko sanonta sittenkään Tuntemattomasta, pikaetsinnällä en sitä äsken löytänyt.) Kirjassa on paljon sellaista mitä elokuva ei voi saavuttaa, se keskittyy väistämättä ulkoisten tapahtumien kuvaamiseen, ellei sitten käytetä sisäistä monologia tai kertojaääntä, joka esittää ajatuksia ja kommentoi tapahtumi. Elokuva taas tuo vaivattomammin tunnelmia, johdattaen katsojan pohtimaan samoja kysymyksiä kuin kirjassa, vaikka ei niitä suoraan toistakaan.

Nähtyäni ensimmäisen kerran Edvin Laineen ohjaaman elokuvaversion, olin pettynyt. Elokuvassa on paljon hyvää, mutta karrikoiden voidaan sanoa, että yli-ikäiset stand up -koomikot kuolevat sydänalaansa pidellen olipa kuolinsyy mikä tahansa, kaatuen maahan ikuisuudelta tuntuvan ajan Finlandian soidessa. Toteutus on monin paikoin filmattua teatteria, jossa lymyää aimo annos puskakomediaa. Moni kohtaus jää kaipaamaan loppuhuipennukseksi vitsirummun pärähdystä. Aikansa lapsi on kestänyt aikaa joiltakin osin - esimerkiksi kahden sotilaan teloituskohtaus on voimakas - mutta tärkein kriteeri eli sodanvastaisuus ei kokonaisuudessaan täyty. Finlandia on jylhää musiikkia, sodassa sen sijaan ei ole mitään jylhää. Sota tiivistyy täydellisesti Mollbergin elokuvan viimeiseen kuvaan, ruumiisiin joita hevoskärryn lavalle peiteltynä kuljetetaan kuin puukuormaa.

Väinö Linnan romaani Tuntematon sotilas sai ilmestyessään Helsingin sanomissa murskakritiikin otsikolla "Purnaajan sota". Muistan myöhemminkin kuulleeni mutinaa, että 'ei se sellaista ollut'. Teoksen suuri suosio saa monet uskomaan, että pyrkisi olemaan yleistys tai totuus, vaikka se on kaunokirjallinen teos, yksi näkökulma aiheeseen. Kirjan henkilöiden purnaaminen ruoan ja varusteiden tasosta, älyttömistä käskyistä tai koko sodasta on mielestäni sekä ymmärrettävää että viisasta. Tuntemattoman sotilaan suuren suosion hyväksi puoleksi voidaan laskea se, että sota-ajan - ja nykypäivänkin - virallisen Suomen totuus haastetaan. Suosion huono puoli on teoksen jatkuva siteeraaminen joka pitäisi kieltää lailla. Lisäksi monet suhtautuvat Tuntemattomaan kuin Raamattuun, vaikka aiheesta on kirjoitettu paljon muitakin hyviä kirjoja, joista osa on täysin unohdettu, tai ainakaan niistä ei ole tehty kolmea elokuvaa. Itse olen alkanut kritisoida teosta siitä, että niin suuri osa ns. "rohkeista" on kirjailijan kotiseudulta.

Tämän hetken uusin Tuntematon on siis elokuvateattereissa. Se on saanut paljon katsojia, sen avulla on myyty suuri määrä monenlaisia tuotteita ja se tulee saamaan lukuisia Jussi-patsaita. Aamen. Jään odottamaan televisioesitystä mielessäni yksi jännittävä kysymys: kuka tällä kerralla saa uudet saappaat?

"Suomi 100 vuotta".

Liikaa.

Ulkoillessani tänään ihmettelin jälleen kerran henkilöautojen suurta määrää sunnuntailiikenteessä. Tie jonka varrella kävelin, on vilkasliikenteinen, mutta ei mikään varsinainen valtaväylä. Siinä niitä kuitenkin pörisi tasaisesti molempiin suuntiin, Audibemarimersuja, katumaastureita ja alempiarvoisten ihmisten autoja, kaikki kivasti loskapaskalla kuorrutettuna. Onko kyseessä joidenkin autonomistajien käsitys ulkoilusta vai mikä saa ihmisen hyppäämään sunnuntaina ratin taakse kanssatörttöilijöiden käytöksestä stressaantumaan? Mikään perhetapahtumiin liittyvä rituaali tuskin on kyseessä, sillä useimmissa autoissa pällötti tympääntyneenä vain kuski, keskiarvon ihmisiä per auto ollessa legendaarinen 1,3. Melkein jokainen taitaa ymmärtää, että syynä kruisailuun on kulutushyödykkeiden hankkiminen ja kotiin kuljettaminen epätoivon vimmalla. Koska autoon täytyy mahtua tavaraa, on kuljettava syystäkin lähes aina yksinään. Ja vaikka Henry Ford visioi sarjatuotetun halvan auton apuvälineeksi harvaan asutulle maaseudulle, ovat shoppailussa kaikki keinot sallittuja myös suomalaisittain suuressa kaupungissa, jossa on toimiva joukkoliikenne. Onko kukaan laskenut paljonko esimerkiksi litran bensiiniä saaminen auton tankkiin tuotantoketjun alusta asti kuluttaa sitä samaista menovettä ja muita luonnonvaroja? Entä metallinhohtoinen neljällä pyörällä kulkeva maailmankaikkeus, kasvaako se siemenestä mullassa? Mitäpä näitä miettimään, kohtahan meillä on maailman pelastavat sähköautot! Sähköä saa pistorasiasta, johon Jumala taikoo sitä taivaasta.